Musta tuli basisti
Mä löysin basistin, tai se mut
Bussi kiitää eteenpäin, vain katto näkyy aidan takaa
∞
Olen elävä olento, täynnä murheita
Joita en osaa käsitellä oikein
Olen vain surullinen ja alakuloinen, liian kuormittunut ja välttelen surun kohtaamista
Kuuntelen jatkuvasti musiikkia, ettei tarvitsisi kohdata kaikkea mitä käyn läpi
Etten vain putoaisi
Vaikka todellisuudessa olen jo pudonnut
Ja mikään muu ei tee minua eheäksi, paitsi se, että päästäisin irti.
Ja se tarkoittaisi sitä, että putoaisin, antaisin itselleni luvan romahtaa
Koska vain siten, eheydyn.
Mutta mikä estää? Haluan pysyä kontrollissa itseni kanssa, sillä romahtaminen pelottaa, ja haluaisin pysyä vahvana, vaikka minun ei tarvitsisi yrittää ja suorittaa niin paljon.
Missä innostus, missä ilo? Surun takana piilossa. Suru ei ole kunniavieras, eiku miten se meni.
Juuri päinvastoin. No mut sattupa sopivasti dementia iski.
Olen tehnyt niin paljon töitä itseni kanssa, ja minusta on tullut vahva, sitkeä ja ihminen, kuka pystyy seisomaan omilla jaloillaan.
Missä huumori, missä hetkessä eläminen?
Murehdin vain, olen vain alakuloinen. Masentunut? Ehkä?
Mut ei masennus_jaksoa_ mutta masentunut muuten?
Olisihan tässä kaikki ainekset siihen. Mörkö ja sen toiminta mun päässä ei oo mikään helpoin juttu. Ihan älyttömän vaikea juttu.
Mitä mä oikeasti haluaisin?
Haluaisin ainakin terveyden kuntoon, sillä vain siten, eheytyisin.
Tarvitsisin rytmin, aikataulun, rutiinit. Ei löllöilyä, somea ja puhelinta. Minne kadotin itseni?
Kaiken tuskan alle. Kaiken alle…
∞
Puhumattomuus. Asioiden kertomattomuus. Matto. Muus. Muusa. Haluisin, että oisit mun muusa.
Tarviisin ainakin rohkeutta, missä on mun kadonnut rohkeus?
Minne hävitin senkin, että mä herään aamulla aikasin samaan aikaan? Jään vaan löllöilemään sänkyyn. Makaamaan ja torkuttamaan. Se on tosi huono juttu.