Todellisuudessa olet olemassa. Katsot puita, kauniita lehtiä, kukkia ja muita. Kävelet pitkin hiekkarantaa, tuuli osuu kasvoihisi. Olet olemassa.
Yhteydessä tapahtui virhe.
Kunpa olisin olemassa niin, että tunnen olevani tässä todellisuudessa. Tässä maailmassa. Kuulen kuinka tuuli osuu lehtiin, joku lukee lehteä vieressä. Kuulen ja nään kaiken, mutta ihan kuin maailman ja minun välissä olisi kerros, joka ei läpäise minua ihoon asti.
Kerros maailman ja minun välissä. Ehkä olenkin leijumassa avaruuspölyssä, jokaisen ajatuksen välissä on hiljaista.
Ei, ei todellakaan. Kuulosti kuitenkin coolilta.
Olen hiljaa, mutta ajatukseni ovat äänekkäitä, kovia, intensiivisiä, eivätkä jätä minua rauhaan. Olisiko meditaatio mitään? Olisi ehkä. Haluaisin muuttaa elämääni ja saada mukaan rutiinit, mitkä auttaisivat mua sellaisen elämän toteuttamisessa, minkä oikeasti haluan. Ja minkä olen halunnut jo liiankin pitkään.
En ole virhe yhteydessä. Yhteydessä on virhe, jossa olen leijunut mukana. Miksi tämä tekee minut surulliseksi. En haluaisi leijua, vaan haluaisin olla konkreettisesti mukana maailmassa.
Ja aionkin. Liian tavallinen lopetus.
Jatketaas vielä.
Tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, koska ilmakehän tiheys alenee maapallon painovoimakentän heikentyessä Maasta loitonnuttaessa eikä ole olemassa selkeää rajaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan 100 kilometrin korkeudella sijaitsevasta Kármánin rajasta.
That sounds like how I feel.