Avainsana: yhteys

Oma voima

Ja kun se toistuvasti viedään pois

Miltä se tuntuu?

”Valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”

Kun tilanteet menee niin pitkälle, että mikään ei enää riitä.

Jalkaan sattuu, koska ei oo ollu voimia kahteen vuoteen jumpata sitä, että ei ois tapahtunu tätä kipuoiretta, minkä silloin jo aavistin, että entä jos näin käy.

Itsesyytökset vs lempeys.

Mulla on suru. Mulla on suru enemmän ku yks leivänmuru.

Mul on onneks rakkautta monta kiloo, paljon iloo ja rakkaudelliset ratkaisut elämiseen.

Mulla on muru elämässäni.

Mulla on kipu. Mulla on nippuside, mua on ”otteessa pidetty”, ei enää, mulla on ”oma totuus” joka saa olla, se on just niin.

Mä voin inspiroida muita.

One day, or day one. You decide. Or not. Sometimes life decides for you. And it sucks. It really sucks.

Sometimes.

Some timessss

Time some.

Mitä helvettiä?

Ei mulle sanota miten mä elän.

Tai jos sanotaan, niin miten mä otan sen vastaan?

Etsimässä mielen ritareita

Olen kuin kukka, avaudun kuin nuppu

Tai en vielä, koska olen kuin suppu

Asioita tunteita kadonneita vivahteita

Etsimässä mielen ritareita

Löytäen uusia samanlaisia tilanteita

Uusia, mutta samanlaisia, oh no.

Voiko sanoa, että elämä on vieraantunut minusta

Vai olenko minä vieraantunut elämästä

Where is my love, my passion, my everything?

I’m lost.

Mut ei se oo ihme

Oon keskellä suurta katastrofia

Vai oliko se prosessia

Katastrofi kuulosti hienommalta ja dramaattisemmalta

Suru ei ole kunniavieras

Se on liiankin tuttu tässä osoitteessa, tässä päässä, tässä niin tylsässä kummallisessa tasaisessa säässä

Mikä onkaan tasainen sää?

En tiedä. Ehkä sellainen missä ei tapahdu muutosta mihinkään suuntaan

(Tarkemmin ajateltuna tapahtuu muutosta jatkuvasti parempaan suuntaan, healing is not linear, mut silti, vointi paranee päivä päivältä!)

Mut jatkan silti tän, koska tää on hieno, kai…

Kukat ja puut eivät saa ravinteita ja vettä, koska ei sada

Aurinko ei kasvata uusia alkuja

Vaikka niitä kaipaisin kipeästi

Kaipaisin elämääni aurinkoa, aitoja kyyneleitä, kauneutta tunteissa, upeita hetkiä, surullista surullisimpia hetkiä, että voisin itkeä ja voisit mua lohduttaa.

Ystäväni sanoi tekstistä, minkä laitoin hänelle, että se oli kaipausta täynnä.

Tottahan se on. Kaipaan elämää. Kaipaan ihmiskontakteja, ihmisiä, klubeja, kädestä pitämistä klubilla ja kaatosateessa, intohimoa elämää kohtaan ja elämässä ja itsessä, missä vitussa se on? Kaiken alla.

Tuntuu, että mun sydän on murskautunu. Mikään ei kuitenkaan tuu ulos. Ei itkuna, ei hersyvänä nauruna, ei onnenkyyneleinä. Kaikki vaan on piilossa lukossa. Onko avain vain aika?

Miten viettää elämäänsä nyt?

Kai se on terapia-asia. Keskittää voimistaan sopivasti terapiaan. Eli paljon. Haha. No, kuitenkin. Ja miettiä, että jos tää terapia ei riitä, tarkoitan ajallisesti, niin haet uutta terapiajaksoa vaativasta. Näin se on.

Kirjoittaa ja kohdata tunteita, mut siihen tarvii sen terapian ja siihen panostamisen. Avantoa, uimista luonnonvesissä, kun vähän lämpenee ja jäät ja lumet sulaa.

<3: Ajatusperhonen

Miten saan yhteyden itseeni uudestaan?

Tyhjän paperin kammo

Päässä lommo

Useempikin

Väsyttää

Miten saan yhteyden itseeni uudestaan

Vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Jos aivokemiat ei oo ollu oikein vuosiin? Onko ne ollu ikinä oikein? Ehkä ennen vuotta 2015. Tai nuorempana ja lapsena.

Ei ne vielkään oo. Ne ei oo stabiilissa tilassa. Et sinänsä vois olla armollinen itselleen ja elämälleen.

Kaikki järjestyy kyllä. Ja upeesti.

Tuntuu omituiselta ja jännältä, että joskus katson näitä postauksia, että tollastakin tuli koettua. Tila, jossa mua ei ahdista kokoajan ja oon stabiilissa tilassa aivokemioilta. Mieti sitä. Sitä kohti joka päivä. Jokanen päivä on lähempänä jonkinlaista maalia. Se on kyl siisti juttu.

Tunteiden pato

Olen kuin koteloitunut tunteiden pato. Odotan, että tunteiden pato aukeaa ja olen oma itseni. En saa yhteyttä itseeni ja maailmaan, mutta toisaalta taas nimenomaan saan. Saan yhteyden omiin tunteisiini, osaan käsitellä niitä, mutta tuntuu silti, että en saa yhteyttä kehooni, ihooni. Ihoni pinnalla on vahva kerros.

Olen saanut pieniä hetkiä ja suurempiakin hetkiä näyttöä siitä, varsinkin viimeaikoina, millainen olen. Silti en oikeastaan tiedä, kuka on ydinminäni.

Sen tiedän, että olen paljon vahvoja erilaisia tunteita. Olen joskus yksityiskohtiin jumiutuva. Olen täynnä elämäniloa ja näen pieniä ihmeitä joka paikassa. Olen täynnä intohimoa elämistä kohtaan ja varsinkin sitä elämää, millaista olemisesta ja elämisestäni haluan. Elämässäni tapahtuneiden tilanteiden vuoksi, olen joutunut tukahduttamaan suuria kyyneleitä ja suuria tunteita. Paloa ja innostusta. Sitä mun eteenpäinvievää voimaa. Kokoajan musta alkaa kuitenkin enemmän tuntua siltä, että musta lähtee kerroksia. Se on siistii.

Olen täynnä intohimoa asioita kohtaan, joita rakastan. Ja olen välittävä ja rakastava heitä kohtaan, keitä elämässäni on.

Haluan löytää motivaation ja inspiraation. Luoda itselleni sellaista elämää, missä tärkeintä on mun terveys, hyvinvointi ja rakkaus.

Olen valmis kohtaamaan itseni. Sen, mitä vapautuu, kun pato aukeaa.

Todellisuudessa olen olemassa

Todellisuudessa olet olemassa. Katsot puita, kauniita lehtiä, kukkia ja muita. Kävelet pitkin hiekkarantaa, tuuli osuu kasvoihisi. Olet olemassa.

Yhteydessä tapahtui virhe.

Kunpa olisin olemassa niin, että tunnen olevani tässä todellisuudessa. Tässä maailmassa. Kuulen kuinka tuuli osuu lehtiin, joku lukee lehteä vieressä. Kuulen ja nään kaiken, mutta ihan kuin maailman ja minun välissä olisi kerros, joka ei läpäise minua ihoon asti.

Kerros maailman ja minun välissä. Ehkä olenkin leijumassa avaruuspölyssä, jokaisen ajatuksen välissä on hiljaista.

Ei, ei todellakaan. Kuulosti kuitenkin coolilta.

Olen hiljaa, mutta ajatukseni ovat äänekkäitä, kovia, intensiivisiä, eivätkä jätä minua rauhaan. Olisiko meditaatio mitään? Olisi ehkä. Haluaisin muuttaa elämääni ja saada mukaan rutiinit, mitkä auttaisivat mua sellaisen elämän toteuttamisessa, minkä oikeasti haluan. Ja minkä olen halunnut jo liiankin pitkään.

En ole virhe yhteydessä. Yhteydessä on virhe, jossa olen leijunut mukana. Miksi tämä tekee minut surulliseksi. En haluaisi leijua, vaan haluaisin olla konkreettisesti mukana maailmassa.

Ja aionkin. Liian tavallinen lopetus.

Jatketaas vielä.

Tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, koska ilmakehän tiheys alenee maapallon painovoimakentän heikentyessä Maasta loitonnuttaessa eikä ole olemassa selkeää rajaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan 100 kilometrin korkeudella sijaitsevasta Kármánin rajasta.

That sounds like how I feel.