Mä en pääse lentää tääl
Mä en pääse lentää tääl
Mun siivet ei aukee tääl
🪩
Mä en itteeni enää pienennä
Mul ei oo aikaa enää leikkii liekillä
Tänne mä en jää
Tänne en jää
🪩
Mä en haluis karata
Enkä tätä kaupunkii ja asioita pakata
Mut teen sen viel
🪩
Se on tavote, se ei oo unelma, se on visio
Sitä kohti mä meen
Sinne mä pääsen
Vaik nytki tuntuu jo et häviin
On ollu hienoi hiuksii, on ollu vaikeit vaatteit. On ollu väärii valintoi, on ollu oikeit onnellisuuksii, on ollu. On ollu todellisii tyylei, on ollu kaikkee todellista, josta muistan niin vähän.
On ollu hienoi haaleit huoneit, on ollu rasittavii riiviöitä. On ollu kerros.
On ollu kerroksii kerrosten päälle. On ollu korkeel olevii kokemuksia. On ollu vaikka ja mitä.
Muut muistaa musta enemmän kun mä ite.
On ollut rikkimenneit kenkii, on ollu liian lyhyt housunlahje. On ollu liian lyhyt sukka. Ja takki, jonka merkki oli ehk Rukka. Sit tähän sopis, että on ollu myös ohjelma, jossa on Hukka. Otetaa se vaik.
Älä missaa sua enää, okei? Oo läsnä, oo oikees elämäs, tunne olevas elossa. Okei? Oisko tää sellane suunnitelma elämälle?
Joo.
Me nähään vaan se jäävuoren huippu
Ja sit me uidaan niiden jäävuorten väleistä
kohti seuraavaa illuusiokokemusta
Miltä toisen elämä näyttää, miltä toisen elämä tuntuu, mitä hän on saavuttanut?
Se, minkä näemme toisen saavutuksesta, on hänen paljon työstetty jäävuoren huippu.
Avaat Spotifyn, Youtuben, Instagramin tai TikTokin ja näet nopeasti kaiken sen, mitä ihmiset ovat saavuttaneet. Et nää sitä, että joku on esim. menettänyt jonkun ja kertoo siitä biisissä, josta tuleekin hitti.
Nykyään se, mitä somessa näemme, vie meitä oikeasti, uskallan väittää, enemmän pois siitä aidosta yhteydentarpeesta toisiin ihmisiin. Huomaan sen päivittäin avatessani somen kuva- ja videovirran. Ironista on se, että oikeastihan emme tiedä ollenkaan, jos emme tunne toista, mitä toinen ihminen on elämässään tehnyt, että on päässyt sinne oman jäävuorensa huipulle.
Kun ihminen näkee mikä toisilla on ns. paremmin, se voi aiheuttaa pettymyksen tunteita: miksi itse en pysty samaan. Jos taas ei nää miten toisilla menee eli poistaa sovelluksen ja on silleen fuck it, niin sitten taas kokee Fear of missing out- ilmiötä ja lataa sovelluksen uudelleen. Olisi mielenkiintoista tutkia aihetta enemmän, mutta omien kokemusten perusteella, tässä voisi olla kyse siitä, että haluaa olla osa laumaa.
Se, millainen sosiaalisesta mediasta on muodostunut, ei ole hyvä sille, keitä alunperin olemme: metsässä kulkijoita ja ryhmässä eläviä laumaeläimiä. Niin, sellaistakin on joskus ollut! Suurimman osan ajasta, kun ihminen on ollut edes olemassa. Katoammeko lopulta kokonaan verkkoon?
Kirjoitan tästä aiheesta siksi, että tää on mietityttänyt mua monta kertaa ja halu vaikuttaa tähän ja muihinkin samankaltaisiin asioihin on suuri. Tää asia koskettaa mua ilmiönä. Jotain mä aion tästä joskus jossakin puhua. Saada kenties ihmisiä ymmärtämään ja oivaltamaan asioita.
Saada edes joitain ihmisiä takaisin yhteyteen toistensa kanssa.
Mutta eihän tää kaikki tule mieleen, koska jäävuorenhuippuja on näkyvillä joka puolella. Tai niin sitä luulee.
Olen kuin koteloitunut tunteiden pato. Odotan, että tunteiden pato aukeaa ja olen oma itseni. En saa yhteyttä itseeni ja maailmaan, mutta toisaalta taas nimenomaan saan. Saan yhteyden omiin tunteisiini, osaan käsitellä niitä, mutta tuntuu silti, että en saa yhteyttä kehooni, ihooni. Ihoni pinnalla on vahva kerros.
Olen saanut pieniä hetkiä ja suurempiakin hetkiä näyttöä siitä, varsinkin viimeaikoina, millainen olen. Silti en oikeastaan tiedä, kuka on ydinminäni.
Sen tiedän, että olen paljon vahvoja erilaisia tunteita. Olen joskus yksityiskohtiin jumiutuva. Olen täynnä elämäniloa ja näen pieniä ihmeitä joka paikassa. Olen täynnä intohimoa elämistä kohtaan ja varsinkin sitä elämää, millaista olemisesta ja elämisestäni haluan. Elämässäni tapahtuneiden tilanteiden vuoksi, olen joutunut tukahduttamaan suuria kyyneleitä ja suuria tunteita. Paloa ja innostusta. Sitä mun eteenpäinvievää voimaa. Kokoajan musta alkaa kuitenkin enemmän tuntua siltä, että musta lähtee kerroksia. Se on siistii.
Olen täynnä intohimoa asioita kohtaan, joita rakastan. Ja olen välittävä ja rakastava heitä kohtaan, keitä elämässäni on.
Haluan löytää motivaation ja inspiraation. Luoda itselleni sellaista elämää, missä tärkeintä on mun terveys, hyvinvointi ja rakkaus.
Olen valmis kohtaamaan itseni. Sen, mitä vapautuu, kun pato aukeaa.
Todellisuudessa olet olemassa. Katsot puita, kauniita lehtiä, kukkia ja muita. Kävelet pitkin hiekkarantaa, tuuli osuu kasvoihisi. Olet olemassa.
Yhteydessä tapahtui virhe.
Kunpa olisin olemassa niin, että tunnen olevani tässä todellisuudessa. Tässä maailmassa. Kuulen kuinka tuuli osuu lehtiin, joku lukee lehteä vieressä. Kuulen ja nään kaiken, mutta ihan kuin maailman ja minun välissä olisi kerros, joka ei läpäise minua ihoon asti.
Kerros maailman ja minun välissä. Ehkä olenkin leijumassa avaruuspölyssä, jokaisen ajatuksen välissä on hiljaista.
Ei, ei todellakaan. Kuulosti kuitenkin coolilta.
Olen hiljaa, mutta ajatukseni ovat äänekkäitä, kovia, intensiivisiä, eivätkä jätä minua rauhaan. Olisiko meditaatio mitään? Olisi ehkä. Haluaisin muuttaa elämääni ja saada mukaan rutiinit, mitkä auttaisivat mua sellaisen elämän toteuttamisessa, minkä oikeasti haluan. Ja minkä olen halunnut jo liiankin pitkään.
En ole virhe yhteydessä. Yhteydessä on virhe, jossa olen leijunut mukana. Miksi tämä tekee minut surulliseksi. En haluaisi leijua, vaan haluaisin olla konkreettisesti mukana maailmassa.
Ja aionkin. Liian tavallinen lopetus.
Jatketaas vielä.
Tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, koska ilmakehän tiheys alenee maapallon painovoimakentän heikentyessä Maasta loitonnuttaessa eikä ole olemassa selkeää rajaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan 100 kilometrin korkeudella sijaitsevasta Kármánin rajasta.
That sounds like how I feel.
Koko maailma on kokoajan etäämmällä
Näen vain aallonharjoja
En harjannu tukkaa tänään
(Oikeesti harjasin)
Mun kodin pöytä on täynnä sälää
En ajatellu mitää, siis sitäkää
Yrittäny olla olematta ja ollu olemassa
Ollu olematta olemassa
En kuulu massaan
Siks mut on joskus tiputettu
Roope Ankan kassaan
En tiiä toimiks toi
Mut ainaki kissa voimistelee
Mä heitän lasit seinään
Että en varmasti näkisi eteeni
Eteiseeni
Jossa odottaa ne rikkinäiset kengät
Joilla lähden sinne maailmaan
Jota ei oo olemassa enää
Rauha. Missä oletkaan, tervetuloa tänne. Löydät useinkin luokseni, onneksi, mutta pieniksi hetkiksi kerrallaan. Joskus sinä olet enemmän näkyvissä, joskus taas olet jossain piilossa, kenties avaruuden tuolla puolen. Ei sitä tiedä. Tuntuu joskus, aika useinkin, että on matkalla kiertoradalla kohti maaliviivaa. Rata vaan on niin pitkä, että en koe saavuttavani sitä. Onneksi se on tunne eikä totuus. Tiedänhän, että kokoajan päivä päivältä olen pidemmällä. Eikä kukaan, edes ajatukseni, voi ottaa sitä multa pois.
Olen tähtipölyä, joskus myös tähti. Tähdet valaisevat pimeässä. Kai mun sit vaan tarvitsisi luottaa ja antaa ajan tehdä tehtävänsä, vaikka se tuntuu joskus niin vaikealta ja pitkältä ajalta odottaa. Olenhan odottanut jo pienen elämän. Jos sen noin surullisesti haluaa ilmaista. Lopulta pääsen toiselle kiertoradalle, jossa alkaa uusi vaihe elämässä. Sellainen, jossa olen oma syvin itseni. Sitä odotan kovasti ja tulen arvostamaan omaa elämääni, jokaista hyvää hetkeä, naurua ja syviä kyyneleitä suuresti. Arvostan vain sitä, että mustaa tuntuu hyvältä. Sitä, että saan hengittää raikasta ilmaa, laittaa pyykkejä ulos kuivumaan, opiskella tai olla töissä, toteuttaa itseäni. Kaikista eniten toivon olevani hyvinvoiva, joka tasolla.